Metsä oli jo osan vallannut ja villit heinät saivat koristaa nimettömiksi kuluneita muistomerkkejä.
Tällä tiellähän me kaikki ollaan, eikä varmaan sadan vuoden päästä meistäkään näy kummempaa jälkeä.
Siellä, missä tekstit vielä näkyivät, löytyi kylän historiasta tuttuja sukunimiä ja kuoltu oli silloinkin monen ikäisenä. Jossain haudassa lepäsi perheen neljä lasta, kaikki pieninä kuolleita. Siinä on riittänyt murhetta.
Joissain taas näkyi tarve tuoda omaa asemaa esiin vielä haudankin takaa. Oli monenmoista titteliä nimen edessä. Pari liikuttavaakin tuli vastaan. Joku, jolla ei ollut omia ansioita oli tituleerattu talollisen weljeksi ja yhden pienen ristin alla lepäsi talon vanhus. Minkälaiset lienevät elämänkerrat näilläkin kerrottavanaan.
Myös omatoimista muistomerkin tekoa oli harrastettu, josta voisi varmaan tänäkin päivänä ottaa ideaa ; )
Liekkö Emil itse kivensä kaivertanut kuolinpäivää vaille valmiiksi? Eipä kerro kivi tarinaansa.
Mutta sää oli kaunis ja elämä rehotti villeinä kasvustoina hautojen päällä. Se muistutti, että tänään on aika elää ja ottaa vastaan se, mitä elämä eteen tuo.
