Tunnustus

Hyvä on. Pitää se kertoa.
Minulla on ollut ongelma, johon koko alkuvuoden
olen etsinyt ratkaisua.
Se on tämmöinen:

Asun toisessa kerroksessa.
Nyt on koirani Tahvo tullut vanhaksi, mutta ei vielä lopen tautiseksi.
Iloisella huumorilla se vielä kulkee kanssani lenkillä.
MUTTA rappuset on vähän liikaa. Ne ei huvita. Ne rasittaa.
Kesänlämmön tullessa ne muuttu jo tosi vaikeiksi.
Kun vielä omat polvet kiukkuilee yhtäaikaa
oli pakko tehdä taas tämä:

Me muutamme.

Nyt on löytynyt uusi koti
maan tasalta ja täällä pakataan.
Monesko kerta minun elämässäni?
Enemmän kuin kahdeskymmenes.
Ja aina on lähdölle ollut olevinaan joku hyvä syy.

Ehkä sairastan muuttamista. Ehkä aina jaksan kuvitella, että
uudessa kodissa on kaikki paljon paremmin?
Pitäisikö perustaa nimettömät muuttoholistit yhdistys?

Mutta on tässä hyvätkin puolensa.
Onpa tullut matkailtua maakuntaa ja Suomea ympäri!
Ja voisin olla hyvä muuttoneuvoja ja pakkaustyöläinen!
Enkä ole liikaa kiintynyt maalliseen rihkamaan,
kun joka siirrossa karsii turhaa romua elämästä.
Sitäpaitsi olen tutustunut moniin ihaniin ihmisiin,
jakanut palan matkaa, elämää, palan sydäntä.
Ehkä en kuitenkaan osaisi elää paikkalinnun elämää,
kun muuttolinnuksi olen kasvanut.

Siispä tehdään tämä "kevätmuutto" hyvillä mielin,
toiveikkaana, että uusi koti toisi uusia hyviä asioita
tähän hetken kestävään elämään.

Kevätiloa sinulle ja uusia ulottuvuuksia!
(kuvat tähän juttuun ovat vanhoja tekeleitä ;)

Värit

Syksyssä parasta on värit. 
Vaikka säät ovat olleet kesäisen ihania, alkaa puissa vilkkua keltaista ja ruskeaa.
Ulkoiluhimo vie vielä voiton käsitöistä, mutta kirpparilta ostamani kassi kaipasi uutta olkahihnaa, joka piti virkata. 

Siitä tuli kuin tie syksyyn, pitkä ja ruskansävyinen.
.........

Kotiutumisvaihe etenee sekä minulla, että koiralla.

Koiruus nauttii olostaan takapihalla. Välillä se haukahtaa kysyvästi, että ollaankos siellä kotona vielä tallella ja kun vastaan jotain, se jatkaa autuasta lekotteluaan. Monta asiaa se on jo kahdessa kuukaudessa oppinut. Esimerkiksi, ettei vielä naapurin kukkapenkin kohdalla kannata nostaa koipea, tai että lenkille lähtö sujuu paremmin, jos malttaa pitää kuononsa kiinni. Eli tässä sitä todistelen, että oppii se vanhakin koira, pakon edessä ainakin ; ). Joten eiköhän mekin ihmisotukset vielä saada kiinni elämän uusista mutkista, kun annamme itsellemme aikaa. Vanhoihin kaavoihin jämähtäminen on vaan niin helppoa ja oman turvallisen "mukavuusalueen" ylittäminen pelottavaa ja vaivalloista. Mutta avarrutaan, immeiset! Ei tulla sisältä vanhoiksi ennen aikaamme.

Kaunista syksyä sinulle avara ystäväni! ; )