Juurtumispaikka

Viime kesänä söin omenan.
Ei se ainut syömäni omena ollut, mutta siitä mieleen jäävä, että pistin puolihuolimattomasti muutaman siemenen siitä multapurkkiin.

Ja nepä innostuivat kasvamaan. Pontevasti ne venyttivät varttaan ja tekivät toimellisesti lehtiä. Syksyn tullen ne jatkoivat viheriöimistään kuistin pöydällä, kun muu luonto jo teki ruskaa. En muista, minkä maan ompuista ne olivat tulleet ja ajattelin, etteivät ne kuitenkaan talven yli selviä. Pienten pakkasten jälkeen ne edelleen näyttivät niin sinnikkäille, että säälistä toin ne sisälle.

Putosihan lehdet aikanaan ja toinen pikkupuu kuivettui, mutta tämä toinen on sitkeästi pitänyt vartensa notkeana ja yhden silmun tuoreena latvassaan. Ja nyt, se ainokainen silmu yrittelee aukeamista.

Omenapuu on ollut minulle jonkinlainen elämän rauhoittumisen vertauskuva. Niinpä nyt, kaikenlaisten elämänmyrskyjen jälkeen, kun etsin itselleni kodilta tuntuvaa kotia, leikin ajatuksella, että etsin paikkaa, minne omenapuun saisin istuttaa. Jos vaikka ehtisin näkemään sen kasvamistakin.

Eilen ajelin töiden jälkeen viehättävällä syrjäkylällä. Tällaisessa kun saisi asua, mietin, missä maisema ruokkisi sielua joka säällä! Jututin vieraita, ystävällisiä ihmisiä ja sain taas yhden puhelinnumeron henkilölle, jolla saattaisi olla se joutava torppa. Kuulostellaan.

Voihan olla että vielä vietän elämäni kirkonkylän rivitalossa tyytyväisenä. Aika näyttää. Mutta nyt vielä hetken koputtelen näitä ovia ja etsin juurtumispaikkaa.